1. luku

Mikko oli harkinnut muistiyksiköllä varustettua kirjoituskonetta, mutta sellaiset olivat huomattavan kalliita.
Hän oli ajatellut kokeilla kirjoituskonetta, jossa oli valmiin tekstin näyttöpääte. Myös sellaiset olivat kalliita. Lisäksi hän pelkäsi monimutkaista elektroniikkaa. Järven saarella, jossa hän yritti kirjoittaa, hänen kirjoituskoneensa lopetti muutaman kerran toimintansa. Lähimpään korjaamoon oli lähes sata kilometriä. Hän tuijotti lamaantuneena avatun koneen johtimien verenkiertojärjestelmää ja ymmärsi ettei ymmärtänyt mitään.
Ehkä hän siirsi siten syyn pois omilta niskoiltaan.

Kun hän oli juoksunsa juossut, lyönyt päänsä naulakkoon ja katkaissut estejuoksussa kätensä, päätti hän kirjoittaa kirjan. Hän ajatteli, että alppimaisemat olisivat sopivat puitteet sellaiseen hommaan. Niinpä hän pakkasi vanhan Renault Dauphinen, ja lähti ajamaan Alppeja kohti. Se auto oli täynnä erilaisia pahvilaatikoita, joissa oli kirjoja ja muistiinpanoja, koko hänen aineistonsa tätä kirjaa varten - sitä oli helvetisti.
Jossain Innsbruckin lähistöllä vuoristotiellä vastaan tulee hirveällä vauhdilla auto keskellä tietä. Mikko yrittää väistää vanhalla Renaultin-paskallaan, pakkohan oli yrittää väistää kun se auto tuli kaarteessa vastaan keskellä tietä ja Mikko väisti ja lensi ojaan. Mutta kautta sellaisten kivitolppien joita alppiteillä on. Hän alkoi sen jälkeen inhota niitä kivitolppia, eihän niistä mitään muuta iloa ole kuin että auto vääntyy ja siellä hän sitten oli ojassa, Renault jokseenkin romuna.
Mikko kömpi sieltä ulos autosta sitten, siihen tuli jotain paikallista väestöä auttamaan - Mikko oli aika likainen - tarjosivat hänelle konjakkia, sehän sopi hyvin, jopa silloisen alkoholimoralismin näkökulmasta, koska auto oli kaput eikä hän mihinkään voinut enää ajaa.
Mutta ne Mikon kirjat ja käsikirjoitukset, ne olivat siell pitkin tienpengertä aivan levinneinä... kirjoihin tarttui jotain mutaa ja vastaavaa. Mikko rupesi kokoamaan kirjojaan ja papereitaan sieltä tienposkesta, näitten paikallisten avustuksella ja lopputuloksena oli, että hänellä oli röykkiö rikkinäisiä pahvilaatikoita täynnä kirjoja ja papereita ja edessä vielä pitkä matka alppimajaan. Ja helvetin kipeä selkä, jokin lihasrevähtymä ainoastaan kyllä mutta helvetin kipeä joka tapauksessa. Ei hän mitään kirjalaatikoita voinut kantaa.
Jostakin syystä hänen suunnittelemaansa alppimajaan pääsi junalla vain jotain omituista reittiä - oli mentävä Venetsian kautta, mä en tiedä mistä syystä - , ja täytyi vaihdella junia joka puolella. Ja Mikolla oli ne perkeleen rikkinäiset pahvilaatikot joita hän ei edes voinut kantaa. No hän kulki kaikkialla sellainen kantojoukko perässään, ne raahasivat näitä suurinpiirtein kahtakymmentä pahvilaatikkoa. Oli pakko käyttää kantajia koska oli tuo selkä.

Mikko oli aivan poikki, piti saada juotavaa. Siinä kohdassa oli joku paikka, jossa näkyi jotain tuoleja ja jotain juomakori kasoja. Mikko ajatteli, että okei, että hän menee sinne. Hän istui siinä vähän aikaa. Sitten siihen tuli kolmivuotias lapsi, joka ihmetteli, että kuka siinä oli. Sitten tuli toimitusjohtaja, joka tajusi, että ahaa juotavaa. Sitten tuli paikalle puutarhuri, joka voisi olla toimitusjohtajan isä. Mikko kaatoi jääpaloja päälaelleen ohimoilleen, otti kengät pois, sukat pois, yritti jääpaloilla jäähdyttää jalkojaan. Pepsistä otettiin kolminkertainen hinta. Kaikki tulivat kuitenkin tuota kummallista matkamiestä ja hänen kulkuettaan saattelemaan.

Kun sitten iltamyöhällä Mikko saapui määränpäähänsä, saattoi hän seuraavana päivänä alkaa kirjoittaa kirjaansa.

Etusivu